Perustin kustantamon, koska halusin varmistua siitä, että jatkossakin syntyy sellaisia kirjoja, joita itse haluan lukea. Nyt kaksi vuotta alalla oltuani huomaan, että hyviä kirjoja kyllä ilmestyy koko ajan, ne on vain osattava etsiä ja löytää.

Pidän autofiktiivisyydestä, tai ehkä voisi puhua kirjailija Pauliina Vanhatalon trilogian yhteydessä käytetystä lajityypistä nonfiktio. Siinä pyritään perirehelliseen ja avoimeen puheeseen omasta elämästä ja itselle tutuista asioista. Sellainen teksti ammattikirjoittajan kynästä saa olkapäät rentoutumaan ja sielun lepäämään. Saman vaikutuksen tekivät aiemmin päiväkirjoillaan muun muassa Aila Meriluoto, Helvi Hämäläinen ja Eeva Kilpi. Ne ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden ja lyriikan ihanimpia sivutuotteita, jos näin voin sanoa.

Monet kirjailijat arvostavat silti eniten omaa kaunokirjallista tuotantoaan, koska siihen he ovat pistäneet kaiken taiteellisen osaamisensa. Kirjallisuus on kuitenkin enemmän kuin edustamansa teemat, se on tapa ajatella. Kun saa lukea rinnakkain teoksia ja niiden aikana kirjoitettuja päiväkirjanomaisia mietteitä, tekstit saavat aivan uuden kaikupohjan. Tämäkin on eletty, näin elämä on muuttunut kirjallisuudeksi.

Tätä prosessia sain itse seurata vierestä, kun julkaisin ystäväni Pia Sievisen esikoisromaanin Näkymätön (Aho & Aho 2020). Hänen elämänsä muotoutui kirjallisuudeksi silmieni edessä, ja pidin siitä näystä. Sain myös vahvistuksen sille näkemykselle, että ihmiset löytävät kirjallisuudesta eri asioita – sama kirja painottuu eri tavoin jokaiselle lukijalle. Ja näin se saa ollakin.

Ehkä kirjallisuus on menossa suuntaan, jossa kaikki muuttuu vielä paremmaksi, kuten maailmassa, jossa on vihdoin tajuttu, että vain kestävät ratkaisut ovat tulevaisuudessa mahdollisia.

Viimeksi luin Saara Turusen romaanin Järjettömiä asioita (Tammi 2021) ja pidin siitäkin. Kertojanäänessä on itsensä tiedostavaa naiviuutta, joka onnistuu rehellisellä katseella väistämään sentimentaalisuuden. Kirjassa voisi tapahtua enemmänkin järjettömiä asioita. Pia Sievinen kirjoittaa parhaillaan toista osaa romaanitrilogiaansa, ja aiheena on rakkaus. Ensimmäisiä sivuja nähtyäni voin kertoa, että nyt puhutaan nimenomaan rakkaudesta ja järjettömistä asioista, jotka loppujen lopuksi ovat niitä tärkeimpiä asioita.

Käännöskirjallisuudesta en ole löytänyt aivan vastaavaa kosketuspintaa suoraan sisimpääni. Hyvin lähellä ovat käyneet Carina Rydbergin omaelämäkerrallinen Korkeinta kastia (Otava 1996) ja Kustantamo S&S:n kääntämä Rachel Cusk. Odotan kuitenkin heiltä vielä jotain, ja sillä aikaa toivon, että kirjailijoille kuuluu hyvää.

Samalla toivon myös sitä, että miehetkin löytäisivät tällaisen tavan kirjoittaa. Markku Envall kirjoittaa kaunista esseistiikkaa, mutta ei aivan tavoita samaa intiimiyttä. Odotan siis paljon Independent Publishingin kustannusohjelmalta. On rohkeaa, että Martti Nyberg on kirjoittanut kirjan miehen tunteista, myös romanttisista. Tätä tarvitaan lisää.

Ehkä kirjallisuus on menossa suuntaan, jossa kaikki muuttuu vielä paremmaksi, kuten maailmassa, jossa on vihdoin tajuttu, että vain kestävät ratkaisut ovat tulevaisuudessa mahdollisia. Haluan itse olla mukana muutoksessa, jossa kirjallisuus ilmentää maailmaa siten, että löydämme siitä sekä samastuttavaa että jotain uutta, mikä avartaa näkökulmiamme.