Joku taisi joskus sanoa, että kirjailijalla itsellään ei ole merkitystä, ainoastaan sillä, mitä hän kirjoittaa. Olen ajatellut sitä paljon vuosien saatossa. Se on saanut myös eri merkityksiä ajan kuluessa.

Ajatuksessa on ehkä enemmän totuutta, kuin oivallus aluksi edes lupaa. Välillä haluaisin kääntää sen muotoon, että on hyväksi kirjailijalle, että hän olisi mahdollisimman vähän kirjailijan roolissa ja mahdollisimman paljon läsnä oman syvimmän itsensä kanssa. Syntyisi parempaa tekstiä, kun kirjailija viihtyisi enemmän oman itsensä, kuin roolinsa kanssa.

Nyt ajattelen, että se on niin kaikessa. Sama oivallus pätee melkein kaikkiin ammatteihin, joita ihminen tekee. Mitä vähemmän keskittyy ulkoiseen rooliinsa, sitä enemmän paneutuu sisäiseen itseensä ja itse tekemiseen. Miksi se sitten on niin vaikeaa meistä useimmille? Oivaltaa tämä yksinkertainen asia.

Kun urheilija ratkaisevalla hetkellä menettää voiton, on hänen mielensä ennen aikaisesti siirtynyt voittoon vaadittavasta tekemisestä voitonjuhlaan. Panostukset kohdistuvat ennalta koettuihin vääriin tunteisiin ja jo varmalta tuntunut voitto karkaa käsistä. Huippu-urheilijoiden on ollut pakko olla tekemässä herkeämättä tätä, jotta heistä on voinut tulla niin hyviä. He eivät voi elää ulkoisessa roolissaan. He tietävät, että elleivät he anna parastaan, he voivat yhtä hyvin hirttää itsensä ikkunansa takana häämöttävään puuhun.

Olen aina ihaillut purjehtijoita, jotka tuntevat tuulen vetävän venettä eteenpäin. He tuntevat sen kehollaan. Minä luulen tuulen työntävän venettä ja siksi liikun aina vähän heitä hitaammin. Olen arvostanut nyrkkeilijöitä, jotka näkökyvyn sumennettua kyykistyvät alaspäin, vaihtavat painon toiselle jalalle ja hakevat kehostaan voimanrippeet viimeiseen ylösnousuun, johon kohdistettu voima ratkaisee ottelun heidän voitokseen.

Sama pätee näyttelijöihin. Oscar-voittajat eivät voi viedä tähteyttään kuvauksiin vaan sinne on kaivettava sisältään syvin olemus ja aidoimmat tunteet, jotka välittyvät valkokankaalle. Jotta he voivat tehdä mitä ohjaaja heiltä odottaa, eivät he voi leikkiä itseään tai näyttelijää.

Hävittäjälentäjä ei pysy taivaalla ässän roolissa kovin pitkään. Kun syöksypommittaja pudottautuu tuhansia metrejä viivasuoraan alaspäin ilmatorjunnan ampuessa kaikki koneet ympäriltä ja hänen on irroitettava pommi laivan kannelle hyvin matalalta ja nostettava kone takaisin ylös pyrstön hipaistessa meren pintaa. Silloin on pakko olla läsnä itse toiminnassa tai pommi ei läpäise kantta ja lentotukialus jatkaa matkaansa. On pidettävä vatsalihakset jännittyneinä, ettei veri pakene jalkoihin, kädet herpaannu tai lentäjä menettää tajuntansa juuri kun pommi olisi irrotettava. 

On ymmärrettävää, että jokaisen urheilijan, näyttelijän ja sotilaan pitää keskittyä tekemiseen. Ei saa erehtyä pitämään liikettä toimintana. Heidän on ollut pakko oivaltaa tämä edetäkseen urillaan tai selvitäkseen hengissä.

Palataan siihen mitä olen viime aikoina pohtinut. Että, tilanne on sama kaikkien muidenkin ammattien osalta. Lääkärit, opettajat, poliitikot, toimittajat, tiedemiehet ja taiteilijat saavat paljon enemmän aikaan kun he luopuvat siitä ulkoisesta minästä, jota he ovat joutuneet vuosia olemaan. Siitä, joka on tehnyt heistä nykyisen itsensä. Ehkä parhaimmat heistä juuri erottuvat sillä, että onnistuvat säilyttämään kosketuksensa omaan itseensä.

Henkilö, joka joskus ajatteli ääneen, että kirjailijalla itsellään ei ole merkitystä, ainoastaan sillä, mitä hän kirjoittaa, tarkoitti paljon enemmän ja oli pitkälti oikeassa.